Rajoittava häpeä
Kirjoitin blogia ensimmäisen kerran vuonna 2018. Kaikki julkaisut siltä ajalta on poistettu, koska häpesin. Saivarrella nyt tuolla tavalla asioista, joista kukaan ei ole kiinnostunut. Tällä tavalla uskoin muiden minut näkevän, vaikka hyvin harva edes tiesi blogini olemassaolosta.
Häpeä on turvattomuuden kokemus
Opiskelin ratkaisukeskeistä valmennusta vajaa kolme vuotta sitten tavoitteenani perustaa yritys. Asetin itselleni ihan liikaa paineita, ja menetin kaiken mielenkiintoni yrityksen perustamiseen parin kuukauden jälkeen. Ensimmäinen mieleeni tuleva muisto siltä ajalta on häpeä; näkyväksi tulemisesta sekä siitä, etten kyennyt pääsemään tavoitteeseeni. Se tunne oli hyvin kokonaisvaltainen. Halusin kadota jonnekin mahdollisimman kauas, ja unohtaa kaiken tapahtuneen.
Arvaat varmaan, millaista tarinaa olen itselleni kertonut; ”Tuo se vasta on outo tyyppi, kun kirjoittaa. Jaa, eipä hänestä valmentajaksi ainakaan taida olla. Mitähän hän oikein itsestä kuvittelee. Narsisti täytyy olla, kun tuolla tavalla on tarve sanoa ajatuksia ääneen.” Viimeisimmästä yrityksestäni tehdä jotain itseni näköistä taitaa olla reilu puolitoista vuotta aikaa. Mietin silloin, että olisi taas aika kokeilla siipiäni valmentajana. Pääsin yhden Facebook-päivityksen verran eteen päin, ja taas hävetti.
Onko meidät hyväksytty sellaisina kuin olemme?
Häpeä lamaannuttaa meidät. Häpeä omasta olemassaolosta, häpeä omista tarpeista, häpeä siitä että haluaa enemmän, häpeä omista unelmista. Emme usko itseemme ja elämme niin pirun pienesti peläten, että meidät hylätään.
Kuuntelin juuri Bisneksen pehmeä puoli -podcastia, jossa Kaisa Peltola puhui häpäisyn kulttuurista. Häpeä on hyvin ylisukupolvinen kokemus, ja vahvasti sidoksissa kulttuuriin. Millaiset asiat yhteiskunnassamme ovat yleisesti suotavia, ja millaista tarinaa meille kerrotaan. Onko meidät hyväksytty sellaisina kuin olemme, vai ennemmin painettu alas yrityksemme luoda jotain uniikkia. Onko meitä kannustettu elämään itsemme näköisesti. Ylisukupolvinen trauma on voimakas, ja varsin usein saa haluamansa ellei siitä tule tietoiseksi.
Näkyväksi tuleminen on ollut minulle kaikkein pelottavinta. Näkyväksi tuleminen sen kanssa, millainen oikeasti olen ja mikä minulle on tärkeää. Ehkä voisi puhua psykologisesta turvallisuudesta; tilasta, jossa onnistumiset, vaikeudet ja vastoinkäymiset ovat sallittuja. Ilman turvallisuuden tunnetta uuden luominen ja itsensä ilmaiseminen on mahdotonta. Turvattomuuden tunne on haava, joka paranee kokemalla mahdollisimman monta mental breakdownia, löytämällä ympärilleen oikeat tyypit, ja sallimalla itsensä olla heikko.
Lue itsemyötätunnon voimasta postauksesta Voimauttava itsemyötätunto.
9 Comments
mie kans...
Ihanaa että olet taas näkyvä 😊 kun olet nälyvä, silloin ne oikeat yhteensopivat ihmiset voivat läytää sinut jolloin yhdessä voi löytää uusia vahvuuksia ja luottamusta että elämä kantaa häpeämättä olemassaoloaan 🤔😊
Sanni
Kiitos kommentista 🙂 Se on kyllä juurikin noin, että olemalla avoin samanhenkisillä ihmisillä on mahdollisuus löytää luokse. Ihmiset onki auttanu paljo siinä, että kokee enemmän turvallisuuden tunnetta ja on kannatellumpi olo. Siitä käsin on enemmän rohkeutta mennä eteen päin ja tehdä pelottavaltakin tuntuvia asioita.
rouvar
On tärkeä oivallus, että yleensä jotakin voi saavuttaa ainoastaan asettamalla itsensä alttiiksi – milloin millekin: epäonnistumiselle, arvostelulle, jopa pilkalle.
Aika usein häpeän kanssa painiville korostetaan sitä, etteivät muut kiinnitä omiin virheisiin huomiota läheskään niin paljon, kuin itse kiinnittää. Tämäkin on totta: todella harvoin kukaan muu jää päiväkausiksi miettimään, että sanoipa Matti tai Maija silloin siellä palaverissa tyhmästi. Ihminen itse sen sijaan voi jäädä murehtimaan jopa äänensävyään vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Mielestäni vielä tärkeämpää on ymmärtää, että vaikka joku oikeasti miettisikin juuri sinua ja sinun tekemiäsi virheitä, sen ei tarvitse antaa estää sinua. Itselläni on kokemusta muun muassa kilpaurheilusta ja yrittämisestä. Ei liene pelkkää kuvitelmaa ajatella, että tämäntyyppisissä asioissa joku on todennäköisesti oikeasti joskus ajatellut, että menipäs mönkään, ettäs kehtaa, olipa surkeaa, mikä tuokin luulee olevansa tms. – ja kyllä tällaisia asioita on minulle ihan suoraan sanottukin. Mutta arvaa mitä? Ei sillä ole merkitystä. Ne ovat vain ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä, ja sellaisia tulee ja menee. Muilla on oikeus ajatella, mitä ajattelevat – ja itsellä on oikeus olla antamatta sille liian suurta painoarvoa. 🙂
Jos tuntuu yhtä kaikki kovin vaikealta elää sen ajatuksen kanssa, että toisi omat tarpeensa ja haaveensa ja paremman elämän tavoittelunsa näkyväksi – ja joutuisi pahimmillaan naurunalaiseksi ja pilkatuksi – niin kannattaa kysyä itseltään, onko se sitten helpommin hyväksyttävä ajatus, että viettää koko elämänsä itseään pienentäen ja henkisessä kyyryssä vain tuon välttääkseen. Luulisin, että ei ole, kun asian ajattelee loppuun asti.
mie kans...
Sieltähän se tuli Rouvarilta mitä mielessäni haeskelin 🤔😀
Sanni
Kiitos kommentista 🙂 Noinhan se menee. Tuokin on helpommin sanottu kuin tehty, että älä mieti sitä mitä muut ajattelee. Se pitää jotenkin sisäistää syvemmällä tasolla, ja käydä läpi sen esteenä olevat traumat, että sen ymmärtää. Näin ainakin itse koen. Ja tietenkin armollisuus itseä kohtaan. Pikku pala kerrallaan kehoa kuunnellen, niin esiin nousevilla tunteilla on aikaa tulla ja mennä 🙂 Ja totta, halu toteuttaa voittaa aina. t. monta kertaa luovuttanut, ja edelleen tässä.
mie kans...
Omalla kohdallani on mennyt niin että minun on ensin tehtävä päätös mitä elämän polkua lähden seuraamaan, polku voi plla päätöksen jälkee helppo pika polku tai kivikkoinen ja ohdakkeinen ikuisuustaival harhapolkuinen, silti se mihin suuntaan haluan edetä vaikuttaa eniten etenemiseen, elämä kouluttaa vastoinkäymisillään sellaiseksi minua mitä olen polun päässä. On ihmisiä kenen kanssa löytyy yhteinen ymmärrys ja niitä kenen kanssa töksähtää takuu varmasti. Miksi siis takertuisin sanoihin ja ajatuksiin jotka eivät ymmärrä minua eikä halua edes ymmärtää.
Sisäinen muutos ottaa juuri sen ajan kuin muutos tarvitsee, siinä kohti armollisuutta itseään kohtaan.
Sanni
Sehän se on. Ehkä luottamus ois tässä oleellinen, asiat tapahtuu sitten kun on tapahtuakseen. Yleensä sitten kun ne on valmis ottamaan vastaan. Pitää jatkaa sinnikkäästi tekemistä ja haluta riittävästi. Uskoisin että lopulta siitä palkitaan. Nämä lauseet kuulostaa tosi kliseisiltä, mutta on kuitenkin sellaisia asioita jotka pitää omakohtaisesti oivaltaa ja käydä läpi 🙂
mie kans...
Kliseissäkim on totta vähintään toinen puoli, sillä joku on ne lausunut kokemuksen syvällä rinta äänellä, 😊
rouvar
Helpommin sanottu kuin tehty, kyllä. On sen sijaan kaksi asiaa, jotka oikeasti auttavat: kokemukset ja aika.
Kun ensimmäisiä kertoja altistaa itsensä tilanteille, joissa voi kokea arvostelua tai pilkkaa, ja selviää niistä tilanteista, se antaa rohkeutta kohdata seuraavat vastaavat tilanteet. Aika on sikäli ehkä vielä tehokkaampi lääke, että kun saa ajallista etäisyyttä hävettäviksi kokemiinsa tilanteisiin, pääsee huomaamaan, ettei asioilla, joita kerran häpesi kuollakseen, ole pitkällä aikavälillä mitään vaikutusta tai merkitystä. Se auttaa seuraavassa vastaavassa tilanteessa muistuttamaan itselleen, että vaikka nyt nolottaa, koko tilanne on pian ollutta ja mennyttä – kaikin mahdollisin tavoin.