Vihan ylisukupolvinen perintö – miten se koskettaa meitä?

Suomen historia elää meissä edelleen; ei vain tarinoina, vaan hyvin kokonaisvaltaisesti hermostossa, kehossa, tunnesäätelyssä ja siinä, millaisina opimme näkemään itsemme ja toisemme. Ylisukupolvinen perintö ei ole vain sitä, mitä meille on kerrottu, vaan myös sitä, mistä on vaiettu.

Olen lukenut viime päivinä Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjaa Vihainen nainen – hyvä, paha aggressio, ja vaikutuin heti ensimetreillä heidän tapaansa kuvata sota-ajan vaikutuksia naisen (ja miehen) tunne-elämään. Kirja kuvaa tarkkanäköisesti sitä, miten sota-ajan kokemukset ovat muovanneet erityisesti naisten, mutta myös miesten, suhdetta aggressioon, vihaan ja omiin rajoihin. Se tuo näkyväksi sen, että tunteiden tukahduttaminen ei ole henkilökohtainen heikkous, vaan historiallisesti opittu selviytymiskeino.

Pärjäämisen kulttuuri syntyi selviytymisen pakosta

Sota-ajan Suomessa tunteille ei ollut tilaa. Kun miehet lähetettiin rintamalle ja naiset jäivät pitämään perheet, kodit ja yhteiskunnan perusrakenteet pystyssä, arjen oli pakko jatkua. Oli tehtävä se, mikä oli välttämätöntä ja olla kiitollinen siitä, että ylipäätänsä selvisi hengissä. Surulle ei ollut aikaa, pelkoa ei voinut näyttää, heikkous ei ollut vaihtoehto.

Monessa perheessä miehet palasivat sodasta traumatisoituneina ilman kykyä sanoittaa kokemuksiaan. Trauma saattoi purkautua äkkipikaisuutena, raivona, vetäytymisenä tai väkivaltana. Tässä ilmapiirissä naisen tunteille ei ollut sijaa; oli parempi olla hiljaa ja sopeutua.

Tunteiden tukahduttamisesta syntyi sosiaalinen normi

Vähitellen sota-traumojen seurauksena syntyi kulttuuri, jossa pärjäämisestä, vaatimattomuudesta ja nöyryydestä tuli ihanteita. Tunteiden nieleminen alkoi näyttäytyä vahvuutena, avun pyytäminen heikkoutena, omat tarpeet toissijaisina.

Tämä malli siirtyi eteenpäin seuraaville sukupolville kasvatuksen ja rivien väliin jäävien viestien kautta; “Älä tee itsestäsi numeroa.”, “Kyllä sinä pärjäät.”, ”Ei saa kehua, ettei ylpisty”, “Ole kiitollinen siitä, että olet ylipäätänsä elossa.” Tämän seurauksena moni meistä on oppinut, että hyväksyntä ja rakkaus ansaitaan olemalla helppo, mukautuva ja mahdollisimman vaatimaton – siitä huolimatta, että jatkuva pärjääminen ei ole enää elinehto.

Viha naisessa – edelleen ristiriitainen tunne

Etenkin naisille viha on yhä tunne, johon liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä. Vaikka ajat ovat muuttuneet, elää syvällä edelleen käsitys siitä, että “hyvä nainen” on ymmärtäväinen, joustava ja hoivaava. Hän kantaa vastuuta, joustaa ja sopeutuu. Hän ei ole liian äänekäs, liian vaativa tai liian paljon tilaa vievä.

Viha yhdistetään itsekkyyteen, aggressiivisuuteen tai hallitsemattomuuteen. Se nähdään konflikteja aikaansaavina raivonpuuskina, jotka satuttavat ja hajottavat. Vihaa yritetään ratkaista järkeilemällä: ”Ei tällaisesta pitäisi suuttua”, ”Rauhoittuisit nyt vain”, ”Varmaan taas ylireagoin”. Tämä ei kuitenkaan poista kehollista jännitystä ja stressiä, ellei tunne ja tarve tunteen takana tule kohdatuksi.

Viha on yksi tärkeimmistä tunteistamme. Se kertoo rajojen ylittymisestä ja siitä, että jokin asia on meille erityisen tärkeä. Viha on myös puolustusmekanismi, joka pyrkii suojelemaan herkintä ja haavoittuvaisinta osaa itsestämme. Sen taustalla on usein muita tunnekokemuksia, kuten surua tai häpeää.

Kun toinen ihminen aiheuttaa sinussa viha-reaktion, vihan terve ilmaiseminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tunnistat ja hyväksyt oman tunteesi, otat hetken happea tunnereaktion kanssa, ja sitten sanoitat toiselle, mitä tunsit ja koit, ja millä tavalla toivoisit toisen käyttäytyvän sinua kohtaan jatkossa. Tällöin vihan tunne ei jää päälle, vaan tulee kohdatuksi ja sanoitetuksi toista kunnioittavalla tavalla.

Kun viha kielletään, se ei katoa, vaan muuttaa muotoaan ja lisää hallitsemattomien tunteenpurkausten riskiä. Viha itsessään ei ole vaarallinen, tukahdutettu viha on. Tukahdutettu viha voi kääntyä itseä vastaan aiheuttaen somaattisia oireita, kuten päänsärkyä, jännitystiloja ja suolisto-oireita. Se voi näkyä uupumuksena, muiden miellyttämisenä ja masentuneisuutena, tai muuntautua passiiviseksi vihaisuudeksi, kuten katkeruudeksi, piikittelyksi tai pahan puhumiseksi selän takana.

Kehomuisti ei tunne aikarajoja

Ylisukupolvinen trauma ei tarkoita sitä, että eläisimme menneisyydessä. Se tarkoittaa, että keho ja hermosto reagoivat joskus ikään kuin uhka olisi yhä läsnä. Vaikka järki tietäisi olevansa turvassa, keho saattaa silti valita vaikenemisen, miellyttämisen tai yhteyden katkaisemisen omaan kehoon ja tunteisiin.

On tärkeää sanoa tämä ääneen: voimme olla syvästi kiitollisia sota-ajan sukupolvien sitkeydestä. Ilman heitä emme olisi tässä. Samalla meillä on lupa tunnistaa se hinta, jonka he, ja me, olemme maksaneet tunteiden tukahduttamisesta ja pärjäämisen kulttuurista.

Voimme olla kiitollisia aikaisempien sukupolvien tekemistä uhrauksista, mutta se ei tarkoita, että meidän täytyisi jatkaa samaa mallia. Päinvastoin: ehkä juuri nyt on aika päästää irti menneisyydestä ja tehdä palvelus itsellemme ja tuleville sukupolville korjaamalla se, minkä sota meissä on rikkonut.

Kohti elämää tunteiden kanssa, ei niitä vastaan

Voimme luoda uudenlaista todellisuutta vain sen kautta, että opettelemme olemaan läsnä erilaisten tunne-kokemusten kanssa. Kun uskallamme kohdata myös ne tunteet, joita mielellään välttelisimme ja piilottelisimme itsessämme. Kun opimme erottamaan vihan tuhoavuuden sen elintärkeästä tehtävästä: kyvystä puolustaa itseä ja omaa arvomaailmaa, asettaa rajoja ja tehdä konkreettisia tekoja oman hyvinvoinnin eteen.

Kaikkein nöyrimmän kiitoksen menneiden sukupolvien tekemistä uhrauksista voimme antaa hyväksymällä itsemme kokonaisina. Emme vain vahvoina ja pärjäävinä – vaan myös vihaisina, surullisina, keskeneräisinä ja inhimillisinä.

Sillä tunteet ovat vaarallisimpia silloin, kun ne jäävät kohtaamatta. Kohdattuina ne voivat muuttua viisaudeksi, voimaksi ja yhteydeksi itseen ja muihin. Ja juuri siitä alkaa todellinen vapautuminen.

Pyrimme usein vaikuttamaan tunteisiimme kontrolloimalla niitä. Luomalla sääntöjä sille, mitä missäkin tilanteessa kuuluisi tai ei kuuluisi tuntea. Pakonomaisella itsensä rauhoittamisella ja itsensä syyllistämisellä siitä, miksi tunnen tässä tilanteessa niin kuin tunnen. Rajat ja rohkeus- verkkokurssi on sinulle, joka et halua enää tukahduttaa vihaasi ja venyä loputtomiin. Lue lisää kurssista ja tilaa maksuton mini-valmennus.